Pari viikkoa sitten lapsenlapset tulivat meille ja vanhempi heistä kysyi: "oletko koskaan tehnyt itse pehmoleluja?" Vastasin, että en.
"No, teetkö meille uudet pehmolelut?"
Hahmottelin mielessäni realistisen oloisia pehmoja, ja tuumin että en taida osata. 9-vuotias ei lannistunut vaan totesi sen olevan ihan helppoa! Että teet vain pään, vartalon ja sitten kädet, jalat ja korvat ja häntä. Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Eihän niiden tarvitsisi olla realistisia.
Annoin lasten itse valita kankaat leluihin laatikoistani. Pienempi halusi pupun, vanhempi kissan.
Tässä molemmat valmiina. Tuon Looney Tunes-kankaan löysin vuosia sitten kangaskaupan löytölaarista. En ole koskaan tehnyt siitä mitään. Siinä oli tikattu useampi pala yhteen, eikä kangasta silti ole paljon. Tuosta toisesta kankaasta olen tehnyt n. 25 vuotta sitten mekon tyttärelleni. Kangasta oli vielä reilusti jäljellä ja se riitti hyvin tähän kissapehmoon.
Kissan pää näyttää pieneltä, sillä minun piti suurentaa vartaloa jotta sain tämän ommeltua. Asia ei tuntunut tyttöä haittaavan. Hän osallistui itse tekemiseen sullomalla häntään täytevanua. Silminä on molemmissa leluissa kukan muotoiset napit. Suu on kirjottu etupistoilla. Viikset on vain vedetty läpi ja solmittu. Nenä on pieni musta helmi.
Tein ensin pään ja raajat ja täytin ne. Sitten neulasin ne paikoilleen vartaloon ja ompelin op:t vastakkain, jättäen täyttöaukon. Sitten käänsin lelun oikein päin, täytin ja ompelin täyttöaukon kiinni.
Hännät kiinnitin viimeiseksi. Pupun häntä on tuollainen pieni valmis tupsu, joita saa askartelukaupoista.
Vanhempi lapsista sanoi, että hän ottaa lelun koulureppuunsa maskotiksi. Että kun se on repussa niin hän onnistuu kokeissa paremmin. Vaarinsa totesi tähän, että kaikki keinot ovat sallittuja...
Nelivuotias otti pupunsa heti seuraavalla viikolla unileluksi päiväkotiin.
Ja minä opin, ettei aina tarvitse ajatella täydellistä, vaan yksinkertainen voi olla paljon toimivampi.
